Surutyötä

Koko viikko on mennyt sumussa. Carloksen menetys on itkettänyt ja tuntunut kurjalle. En ole yhtään edes yrittänyt olla reippaampi kuin olen. Kaikki, joille olen asiasta kertonut, ovat ottaneet osaa suruuni. Toiset ovat sanoneet, että sure vaan, kyllä se siitä. Olen heistä huomannut, että he eivät halua puhua asiasta enempää, mutta ovat olleet ymmärtäväisiä. Toiset ovat jatkaneet, että olen läsnä, puhu siitä niin paljon kuin haluat, jos se helpottaa. Ja kyllä se on helpottanut. Sellaiset ystävät ovat kullan arvoisia.

Meidän kaksi muuta kissaa, Iiris ja Lurjus, ovat hämillään tästä muutoksesta. Olen yrittänyt parhaani mukaan aktivoida erilaisilla tekemisillä ja jopa uusilla leluilla. Sitten olen vain pidellyt niitä sylissä ja silitellyt. Kyllä kissat ainakin omistajansa surun vaistoavat ja tuntuvat kaipaavan yhtä lauman jäsentä.

Lurjus ja Iiris

Tänään on Kaarlon nimipäivä. Carlos on saanut nimen joskus 2006 vuoden lopulla Kissojen katastrofiyhdistyksessä. Uusi nimi sopi sille, koska se oli tumma ja tulinen. Meillä Carlos kääntyi usein Kaarloksi ja se tunsi kyllä molemmat nimet.

Carlos oli todellinen persoona. Meidän kaikilla kissoilla on erilainen luonne ja niinhän sen pitääkin olla. Ajatelkaapas, jos kaikki kissat olisivat luonteeltaan samanlaisia. Ei niitä silloin kukaan surisi, ottaisi vaan uuden tilalle. Mutta koska jokaisella on omat tapansa, niitä jää kaipaamaan ja suru ei poistu ottamalla uutta tilalle. Juuri niitä luonteenpiirteitä varmasti muistelen lämmöllä.

Surutyö on todellakin työtä. Se on raskasta ja vaatii paljon. Vaikka itkin menetystä jo ennakkoon, varsinaisen menetyksen jälkeinen suru on ollut valtava. En ole tukeutunut mihinkään lääkkeisiin enkä alkoholiin surun turruttamiseksi. Tiedän, että tämä vaihe kuuluu tähän.

Carlos ulkoili valjaissa

Suru tuli taloon

Eilen jouduin tekemään sen raskaan päätöksen. Vanhimman kissamme, Carloksen, kunto romahti sellaiseksi, että varasin raskain mielin lääkäriajan. Kokoajan kuitenkin vielä toivoin lääkäriltä niitä maagisia sanoja, että tämä sairaushan on parannettavissa. Ei ollut.

Carlos sairasti kilpirauhasen liikatoimintaa ja sai lääkettä siihen useita vuosia. Eivät ne lääkkeetkään ihmeisiin pysty, mutta elinikää se lääkitys varmasti pidensi joillain vuosilla.

Lähdön hetki oli kamala, koska tiesin 99 % varmuudella että Carlos ei tule takaisin. Syötin vielä sille herkkuruokaa ja sitä kaiken parasta herkkua, pursotettavaa kermavaahtoa. Sitten käytiin vielä puskemassa kissakamut. Automatka tehtiin kerrankin sylissä istuen. Mukaan otettiin se tietty peitto, joka Carloksella oli mukana meille tullessa. Niin ja kaksi suosikkilelua.

Se surullinen epätoivon tunne mikä on ollut koko tämän sairauden pahenemisen alusta asti, ei ole vieläkään valunut silmistäni ulos. Olen itkenyt jo monta viikkoa. Mutta pakko todeta, että se ikävän tunne, joka iski, kun tulin ensimmäisen kerran tyhjään kotiin, on niin murskaava, että ei se itku lopu vielä pitkiin aikoihin.

Tämä kissa oli suuri persoona.

Laulua

Tasan 20 vuotta sitten menin ensimmäistä kertaa bänditreeneihin. Se oli yksi elämäni jännittävimmistä päivistä, siksi että en ollut koskaan aiemmin laulanut, edes hyräillyt kenenkään kuullen (paitsi koulun laulukokeissa). Kun työkaverini pyysi minua kokeilemaan, mietin ainakin kuukauden ennen kuin suostuin.

Bändissä oli sillä hetkellä vain kitaristi ja basisti. Haalimme jokainen jotain nuotteja mukaamme ja siitä se lähti. Minulla ei ollut minkäänlaista mikkiä, mutta sain jotenkin ääneni kuuluviin ilmankin. Ensimmäiset kipaleet menivät pieleen, koska sävelkorkeus oli täysin väärä, mutta heti kun saimme edes sen yhden kappaleen vedettyä läpi, jotain loksahti paikoilleen ja se oli mahtava tunne. Sain jäädä bändiin ja siinä olen edelleen.

Harrastus on siis pysynyt ja alusta lähtien on ollut selvää, että se on ja pysyy vain harrastuksena, vaikka keikkojakin on tehty harvakseltaan. Bändejä on toki ollut muitakin ja tässäkin bändissä on tapahtunut muutamia henkilövaihdoksia ja nimi on vaihtunut musiikkityylin mukaan, sen syvin olemus on silti edelleen se mikä se oli silloin 20 vuotta sitten.

Ensimmäinen mikki piti hankkia heti, koska halusimme riveihimme myös rumpalin.

Harrastukseni tueksi kävin myös paikkakunnalla järjestetyllä esiintymisjännityksen kurssilla ja otin laulutunteja. Laulutunteja suosittelen kyllä jokaiselle, iästä huolimatta, vaikkei laulamista harrastaisikaan niin "vakavasti" kuin minä.

Tänään olen erityisen kiitollinen itselleni siitä, että uskalsin ottaa sen askeleen ja mennä sinne treeneihin, vaikka jännitin niin että silmissä sumeni. Eikä se todellakaan vielä toisella tai kolmannella kerralla ollut sen helpompaa, ei todellakaan. Mutta päätin voittaa itseni. Minähän olen sitä sukupolvea, jota ei ikinä kannustettu esiintymään.

Suosittelen jokaista kokeilemaan, tilaisuuden osuessa kohdalle, sitä mitä on aina halunnut, mutta ei ole vielä uskaltanut. Se voi muuttaa koko elämän.

Kissoja

Meillä on 3 kissaa. Vanhin niistä on viimeaikoina ollut vähän kipeänä. Oksentelee ja ripuloi. Syö kuitenkin mielellään ja juo paljon, mutta laihtuu tietenkin, kun mikään ei pysy kunnolla sisällä.

Kissan ikää en tiedä, arvioin sen 15 ja 20 välille. Kuvassa se, joka makaa pöydällä.

 

 

 

Olen nyt istunut pitkiä aikoja kissa sylissä ja miettinyt onko sillä kipuja ja paraneeko se enää. Jaksan toivoa. Välillä se nukahtaa syliini ja ainakin oletan, että kovissa kivuissa nukkuminen ei onnistuisi.

Kaksi muuta kissaa antavat sille tilaa, se on edelleen kingi. Se syö ensimmäisenä edelleen.

Kaikenlaisia lääkkeitä on kokeiltu ja nyt on menossa (taas) vielä yksi. Toivokaamme parasta.