Surutyötä

Koko viikko on mennyt sumussa. Carloksen menetys on itkettänyt ja tuntunut kurjalle. En ole yhtään edes yrittänyt olla reippaampi kuin olen. Kaikki, joille olen asiasta kertonut, ovat ottaneet osaa suruuni. Toiset ovat sanoneet, että sure vaan, kyllä se siitä. Olen heistä huomannut, että he eivät halua puhua asiasta enempää, mutta ovat olleet ymmärtäväisiä. Toiset ovat jatkaneet, että olen läsnä, puhu siitä niin paljon kuin haluat, jos se helpottaa. Ja kyllä se on helpottanut. Sellaiset ystävät ovat kullan arvoisia.

Meidän kaksi muuta kissaa, Iiris ja Lurjus, ovat hämillään tästä muutoksesta. Olen yrittänyt parhaani mukaan aktivoida erilaisilla tekemisillä ja jopa uusilla leluilla. Sitten olen vain pidellyt niitä sylissä ja silitellyt. Kyllä kissat ainakin omistajansa surun vaistoavat ja tuntuvat kaipaavan yhtä lauman jäsentä.

Lurjus ja Iiris

Tänään on Kaarlon nimipäivä. Carlos on saanut nimen joskus 2006 vuoden lopulla Kissojen katastrofiyhdistyksessä. Uusi nimi sopi sille, koska se oli tumma ja tulinen. Meillä Carlos kääntyi usein Kaarloksi ja se tunsi kyllä molemmat nimet.

Carlos oli todellinen persoona. Meidän kaikilla kissoilla on erilainen luonne ja niinhän sen pitääkin olla. Ajatelkaapas, jos kaikki kissat olisivat luonteeltaan samanlaisia. Ei niitä silloin kukaan surisi, ottaisi vaan uuden tilalle. Mutta koska jokaisella on omat tapansa, niitä jää kaipaamaan ja suru ei poistu ottamalla uutta tilalle. Juuri niitä luonteenpiirteitä varmasti muistelen lämmöllä.

Surutyö on todellakin työtä. Se on raskasta ja vaatii paljon. Vaikka itkin menetystä jo ennakkoon, varsinaisen menetyksen jälkeinen suru on ollut valtava. En ole tukeutunut mihinkään lääkkeisiin enkä alkoholiin surun turruttamiseksi. Tiedän, että tämä vaihe kuuluu tähän.

Carlos ulkoili valjaissa