Suru tuli taloon

Eilen jouduin tekemään sen raskaan päätöksen. Vanhimman kissamme, Carloksen, kunto romahti sellaiseksi, että varasin raskain mielin lääkäriajan. Kokoajan kuitenkin vielä toivoin lääkäriltä niitä maagisia sanoja, että tämä sairaushan on parannettavissa. Ei ollut.

Carlos sairasti kilpirauhasen liikatoimintaa ja sai lääkettä siihen useita vuosia. Eivät ne lääkkeetkään ihmeisiin pysty, mutta elinikää se lääkitys varmasti pidensi joillain vuosilla.

Lähdön hetki oli kamala, koska tiesin 99 % varmuudella että Carlos ei tule takaisin. Syötin vielä sille herkkuruokaa ja sitä kaiken parasta herkkua, pursotettavaa kermavaahtoa. Sitten käytiin vielä puskemassa kissakamut. Automatka tehtiin kerrankin sylissä istuen. Mukaan otettiin se tietty peitto, joka Carloksella oli mukana meille tullessa. Niin ja kaksi suosikkilelua.

Se surullinen epätoivon tunne mikä on ollut koko tämän sairauden pahenemisen alusta asti, ei ole vieläkään valunut silmistäni ulos. Olen itkenyt jo monta viikkoa. Mutta pakko todeta, että se ikävän tunne, joka iski, kun tulin ensimmäisen kerran tyhjään kotiin, on niin murskaava, että ei se itku lopu vielä pitkiin aikoihin.

Tämä kissa oli suuri persoona.