Laulua

Tasan 20 vuotta sitten menin ensimmäistä kertaa bänditreeneihin. Se oli yksi elämäni jännittävimmistä päivistä, siksi että en ollut koskaan aiemmin laulanut, edes hyräillyt kenenkään kuullen (paitsi koulun laulukokeissa). Kun työkaverini pyysi minua kokeilemaan, mietin ainakin kuukauden ennen kuin suostuin.

Bändissä oli sillä hetkellä vain kitaristi ja basisti. Haalimme jokainen jotain nuotteja mukaamme ja siitä se lähti. Minulla ei ollut minkäänlaista mikkiä, mutta sain jotenkin ääneni kuuluviin ilmankin. Ensimmäiset kipaleet menivät pieleen, koska sävelkorkeus oli täysin väärä, mutta heti kun saimme edes sen yhden kappaleen vedettyä läpi, jotain loksahti paikoilleen ja se oli mahtava tunne. Sain jäädä bändiin ja siinä olen edelleen.

Harrastus on siis pysynyt ja alusta lähtien on ollut selvää, että se on ja pysyy vain harrastuksena, vaikka keikkojakin on tehty harvakseltaan. Bändejä on toki ollut muitakin ja tässäkin bändissä on tapahtunut muutamia henkilövaihdoksia ja nimi on vaihtunut musiikkityylin mukaan, sen syvin olemus on silti edelleen se mikä se oli silloin 20 vuotta sitten.

Ensimmäinen mikki piti hankkia heti, koska halusimme riveihimme myös rumpalin.

Harrastukseni tueksi kävin myös paikkakunnalla järjestetyllä esiintymisjännityksen kurssilla ja otin laulutunteja. Laulutunteja suosittelen kyllä jokaiselle, iästä huolimatta, vaikkei laulamista harrastaisikaan niin "vakavasti" kuin minä.

Tänään olen erityisen kiitollinen itselleni siitä, että uskalsin ottaa sen askeleen ja mennä sinne treeneihin, vaikka jännitin niin että silmissä sumeni. Eikä se todellakaan vielä toisella tai kolmannella kerralla ollut sen helpompaa, ei todellakaan. Mutta päätin voittaa itseni. Minähän olen sitä sukupolvea, jota ei ikinä kannustettu esiintymään.

Suosittelen jokaista kokeilemaan, tilaisuuden osuessa kohdalle, sitä mitä on aina halunnut, mutta ei ole vielä uskaltanut. Se voi muuttaa koko elämän.